Remmissä kävelyn jalo taito

Jostain syystä koiramaailmassa tarkastellaan usein remmissä nätisti kävelyä jonkinlaisena irrallisena taitona. Näin ei kuitenkaan taida olla vaan koiran elämässä kaikki liittyy kaikkeen.

Oman koirani Killen kanssa olemme tehneet melkein kahden vuoden matkan kohti nätisti kävelemistä. Miksi niin kauan? Jos olisimme opiskeleet taitoa yhtään nopeammin, minun olisi pitänyt pakottaa, alistaa ja rankaista Killeä. Sitä en tee missään tilanteessa.

IMG_6207
Maailma on niin mielenkiintoinen ja haluan kokea kaiken kerralla!

TUNNISTA SYY KISKOMISEEN

Kiskova koira voi ilmentää monia asioita: se voi olla energinen, tylsistynyt, turhautunut, kipeä, kiihtynyt, stressantunut, murrosiässä jne. Aina ei siis kyse ole siitä, että koiralle ei ole opetettu miten remmissä kävellään. Koira voi osata täydellisen remmikävelyn sisällä, mutta ulkona kaikki unohtuu. Joskus koiran elämäntilanne voi jatkua kuukausia niin että se on liian kiihtynyt ulkona pystyäkseen oppimaan mitään, eikä se kiinnostu herkuista eikä ihmisestään vaikka tämä tekisi sirkustemppuja. Monesti  erityisesti koiran murrosikä ja aikuistuminen on niin iso mylläkkä koiran mielelle, ettei se pysty keskittymään muuhun kuin hajuihin. Muutto uuteen paikkaan voi tehdä koirasta uudelleen kiskojan jne.

Oleellista onkin tunnustella koiran kiihtymis- ja turhautumistasoa. Me Killen kanssa olemme kulkeneet pienen pienin askelin kohti yhä suurempaa malttia kävelemisessä. Pitkän aikaa Killelle oli äärimmäisen turhauttavaa joutua pysähtymään, niin turhauttavaa, että siinä kohtaa minkään asian opettaminen olisi ollut koiralle ankeaa. Ja tietysti haluan että koira oppii iloisessa ja innostavassa mielentilassa.  Riemuni oli valtava, kun huomasin miten maltti lopulta alkoi lisääntyä isoin harppauksin. Kille oli lopulta jo noin kahden vanha, kun se viimein alkoi olla kypsä edes omaksumaan nätisti kävelemisen ideaa. Sitten olikin hauska seurata, miten se alkoi oivaltaa niin kiskomatta kävelyä, kuin kontaktia ja miten ylpeästi se sitten on niitä toteuttanut.

IMG_20180120_145710
Tämä kuva ei ole niin kummoinen, mutta meille tässä näkyy valtava asia: Kille ottaa kontaktia ja kulkee rinnalla vaikka ympärillä on mm. eläinten jälkiä ja vaikka mitä mielen kiiintoista!

ASETA JÄRKEVÄ TAVOITE

Tavoitteen asettaminen ja sen realistisuus on järkevää. Minusta ei kannata miettiä miten muut toimivat tai miten joku tottelevaisuusvaliokoira seuraa, vaan miettiä, millaista kävelyä juuri minä ja koirani haemme.

Meidän tavoitteemme on tällainen: Kille saa tutkia vapaasti ympäristöä pitkässä remmissä, mutta remmi ei saa kiristyä. Kille osaa tulla tarvittaessa vierelleni. (vaikkapa suojateillä, ja kun väistämme muita) Kille osaa kävellä remmin kiristymässä myös lyhyessä remmissä. Yhteisillä lenkeillämme Kille voi valita suunnan ja tutkia sitä kiinnostavia paikkoja, mutta samalla välillämme on yhteys ja koira myös seuraa minua iloiten, kun ehdotan sille suuntaa.

MEIDÄN MALTTIKONSTIT

Olen käyttänyt seuraavia konsteja kävelymaltin harjoittelussa:

Aloitin siitä, että kaikesta koiran minuun kohdistamasta huomiosta, katseesta, jopa sattumalta minuun päin kävelemisestä seuraa kehua ja palkkiota. (namien heittelyä) Kontakti alkoikin lisääntyä, mutta muuten Kille pyyhälsi eteenpäin yhtä intona kuin ennen. Nätisti kävelyn opettely muodostuukin useasta palasta. Siis lisää paloja peliin:

Seuraamisharjoituksia tein häiriöttömässä paikassa ja vähitellen huippukivoja seuraamispätkiä ulkona tilanteissa, joissa koira on levollinen.

Kun koira kiskoo, eli kun vauhti lisääntyy ja remmi kiristyy, pysäytän pehmeästi. (en kiellä) Liikkeelle läjdetään kun koira ottaa kontaktin. Silloin palkitsen sitä kiskomatta etenemisestä. Palkkioina käytän seuraavia:

  • Pääsy eteenpäin koiralle tärkeään kohteeseen heti kun koira ottaa kontaktia.
  • Herkkupalojen heittely palkkioksi, kun koira ottaa kontaktia koska herkun antaminen suoraan suuhun on Killestä epämotivoivaa. Herkkupalojen heittelystä kannattaa tehdä erikseen kiva peli tai leikki. Mm koirakoulu Dololla on impulssikontrollin opetteluun erikseen mainiota kursseja.
  • Juoksupyrähdys yhdessä koiran kanssa, kun se lähtee toivottuun suuntaan (esim kun pyydän Killeä lähtemään toiseen suuntaan sen nähdessä vaikkapa koiran tai rusakon)
  • Jollekin koiralle lelun kiskominen tai jahtaaminen voi olla mahtava palkkio myös ulkona. (meille ei vielä)
IMG_20180120_145621
Tarjoan kontaktia! Tuun ihan sun luo ja tuijotan! Oon niin taitava ja teen kaiken ihan täysillä.

TUNTUMA KOIRAN MIELENTILAAN ON KOULUTUSTAITO!

Tällä hetkellä Kille kulkee enimmän osan aikaa todella hienosti.  Muistan kehua ja yllätyspalkita sen silloin tällöin myös jo omaksutusta taidosta. Silti yhä toisinaan hajut vetävät ensin kuonon ja sitten koko koiran mukanaan. Ja monesti lenkin alkupää mennään kiihtyneemmässä mielentilassa.  Tämä on aivan luonnollista, onhan minulla lenkkikaverina vahva, energinen, nopeasti kiihtyvä, päättäväinen, nuori, leikkaamaton uros.

Kun Kille ei nykyään enää erityisen paljoa turhaudu, pystyn rauhallisesti muistuttamaan joka kerran, kun vauhti kiihtyy. Johdonmukaisuuteni asiassa on nyt koiralle tärkeä tuki. Samalla on hauska huomata, miten koira itsekin saa koottua ja rauhoitettua itsensä ja miten se myös nauttii yhteistyöstä.  Näin impulssien hallitseminen tuo myös koiralle rakennetta kaaoksen keskelle!

IMG_6243
Lenkkeilyn keskeinen tehtävä on ennen kaikkea koiran tarpeiden toteutuminen.

Olen ollut tilanteissa, joissa koira omaksuu remmissä kävelyn kerrasta! Silloin on todella kyse siitä, että sille ei ole vain opetettu asiaa. Osalle koirista kävelyn oppimiseen menee syystä tai toisesta enemmän aikaa. Silloin kärsivällisyys ja ymmärrys ja ”tuntu” koiran mielentilasta ovat tärkeimmät koulutusvälineet!

Reetta

 

 

 

Lähiluonto on koiran stressinpoistaja

Vaeltaminen upeissa luontokohteissa Killen kanssa on minulle vielä haave. Retki johonkin kansallispuistoon siintelee mielessä ehkä ensi-syksynä.

Koiran monipuolinen ”seikkailuliikunta” taikka lajinmukainen ”elämysliikunta” taikka virikeellinen liikunta ja hyvä kunto on kuitenkin keskeinen osa koiran stressinsietokyvyn kasvattamisessa ja stressistä palautumisessa.  Tutkimukset viittaavat siihen, että mitä monipuolisemmin ja runsaammin koira liikkuu, sitä vähemmän koiralla on ei-toivottua ongelmakäytöstä.  Liikunta korjaa jopa puutteellisesta sosiaalistumisesta johtuvia ongelmia. Näin laadukkaan ja lajinomaisen liikunnan tulisi olla osa koiran päivittäistä arkea.

Itse pyrin ajattelemaan koiran liikkumista aina viikko kerrallaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, koiran elämän tulisi säännöllisesti sisältää seuraavanlaista liikuntaa:

Omaehtoista vapaana liikkumista. 

Täysillä juoksemista. 

Leppoisaa, rentoa ravaamista.

Monipuolisessa maastossa, kuten metsässä liikkumista pitkällä liinalla.

Ulkoilun määrä tulisi olla päivittäin 3-4 tuntia.

Ulkoilussa tulisi olla sekä rutiinia, että uuden tutkimista koiran ehdoilla.

Sosiaalista liikuntaa lajikumppanin kanssa.

Jotakin koiran lajinmukaista suosikkitoimintaa, vaikkapa ojanreunan kaivamista.

Lenkkeihin voi vielä lisätä virikkeellisyyttä ruuan etsinnän muodossa.

Liikunnan vastapainoksi tulee pitää palautumisen mahdollistavia lepopäiviä.

Liikunnan laatua parantaa selän puoliväliin ulottuva Y-valjas ja mielellään myös joustopala äkillistä nykäisyä pehmittämässä. 

Aikamoinen paketti!

Loppujen lopuksi tämä on ollut meille yllättävän helppo toteuttaa. Lisäksi monipuoliseen liikkumiseen rutinoituu helposti, eikä tylsä lenkki suoraa kävelytien reunaa seuraten enää innosta. Koiran kanssa moni muu arjen asia helpottuu kun liikunta on oikenalaista ja riittävää. Samalla saan itse aivan riittävän annoksen arkiliikuntaa!

Asumme Raisiossa, joka on maalaismainen pikkukaupunki. Pyrin siihen, että jokaisena päivänä käymme ainakin kerran metsässä.  Raisio on erittäin metsäinen kaupunki!  Täällä sattuu olemaan myös paljon metsälampia, joissa kahlailu ja uiminen on Killelle tosi mieluisaa.

Vaikka jo metsäpolulla kulkeminen on tosi hyvää fysioterapiaa, me myös poikkeamme säännöllisesti polulta. Kiipeämme ylös ja alas vaikeampiakin paikkoja. Tätä kutsun ”päivän poluttomaksi”. Poluttomasti voi kulkea myös puistoissa ja joutomailla ja asuinalueillakin.

Lisäksi pyrin ajattelemaan lenkkejä seuraavasti: Hyvä peruslenkki sisältää erilaisia paikkoja rakennetusta ympäristöstä metsään, ostoskeskuksesta rannalle.  Jotta en fakkiutuisi samoihin lenkkeihin, pyrin joka päivä lähtemään kotipihalta eri suuntiin.

Vapaana voimme olla vain aidatulla alueella. Joka päivä ainakin yksi lenkki suuntautuu niin, että matkan varrella on koirapuisto, jossa voi juoksennella vapaana. Killelle spurtit ovat todella tärkeitä. Koirapuisto on kuitenkin sen verran kiihdyttävä paikka, kaikkine hajuineen, että aina tuo päivittäinen käynti ei sovi vaikka Kille on siis  useimmiten puistossa yksin.  Olen miettinyt muutaman kerran, josko laittaisin jonkun ison aidatun omakotipihan omistajan postilaatikkoon lapun: Saisiko koirani tulla juoksentelemaan pihaanne korvausta vastaan?  Vielä en ole tätä toteuttanut.

Muutaman kerran viikossa on tärkeää löytää uusi paikka, jota tutkia. Se voi olla aivan pienikin alue. Ja kun vaihtelee lenkkien suuntaa muuttuu tuttukin paikka kiinnostavaksi tauon jälkeen. Joskus uuden tutkiminen on helppoa: uuden kadunpätkän bussipysäkille tai jonkin julkisen rakennuksen rappujen eteen pysähtyminen hajuja tutkimaan voi olla koiralle tosi mieluisaa. Toisinaan uusi paikka voi olla vaikka kokonainen teollisuusalue. (vanhat tehdasalueet ovat mahtavia paikkoja!)

Kerran pari viikossa teemme autolla retken jonnekin. Joskus paikka on tuttu, joskus uusi. Se voi olla kaupunki, ranta tai metsä.

Pari päivää leppuuttelemme, että voin varmistua siitä, että koira saa riittävästi lepoa ja lihaskuntokin kasvaa levossa, eikö se niin ole?

Oman paikkakunnan lähiluonto on meille todella lukemattomien seikkailujen lähde: on metsälampia, korkea muinaisvuori, jossa aikanaan ovat palaneet varoitustulet, on kulttuurimaisemaa ja erämaisempaa aluetta, vanhoja peltoja, merenrantaa, jokia, puroja, luontopolkuja, urbaania betoniviidakkoa ja viehättäviä omakotialueita.

Seikkailulenkkeily on myös minulle todella palkitsevaa, sillä kuvittelisin sen tyydyttävän meidän ihmistenkin lajinmukaisia tarpeita luonnossa tutkien ja tarkkaillen liikkumiseesta. Meissä ja koirissa on paljon samaa!

IMG_9844

 

 

 

 

 

 

 

 

KOIRASI EI OLE TOIVOTON TAPAUS!

 

HUOLI POIS, KOIRASI EI OLE TOIVOTON TAPAUS! 

Hihnatreenit ja hihnassa kulkeminen on yksi niistä asioista, jotka puhuttavat jatkuvasti. Jälleen kerran hihnakoulutus on melko yksinkertainen asia ja erityisesti se on sitä silloin, kun  kyseessä on levollinen, tyyni koira, jolla ei ole stressiä tai sairauksia. Somen palstoilla yksi yleisinpiä keskustelunavauksia on tämä: ”Pliis auttakaa, mä en jaksa enää tätä kiskomista, tää ei kuuntele mitään, ei ota namia, kaikki on jo kokeiltu, onko tämä toivoton tapaus?”

No ihan ensiksi, ei ole. Ihan normaali koira se mitä luultavimmin on. Sillä on vain joitakin syitä, joiden vuoksi se ei pysty oppimaan koulutustilanteissa.

IMG_0485.JPG

MIKSI KOIRA EI OPI KÄVELEMÄÄN NÄTISTI HIHNASSA? MUUTAMA SYY:

Koira on liian nuori, eikä siksi pysty keskittymään hihnakoulutukseen. Se ei vaikkapa ymmärrä, miksei voi päästä täysillä juokseman muiden koirien luo. Tällöin se vain turhautuu koulutusyrityksistä ja pahimmassa tapauksessa pelästyy omistajan otteita.

Koiralla on liikaa energiaa. Fyysinen liikuntatarve pitäisi päästä purkamaan hyvällä tavalla, ei siis millään kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkillä, mutta vaikkapa sopivalla määrällä vapaana oloa ja leikkimistä kaverin kanssa. Liikuntatarvetta purkavat myös vaihtelevat maastot kävelytien sijaan. Jos itselle tulee hiki varvikossa rämpiessä, ojien yli hyppiessä ja kallioita kiivellessä, se on hyvä merkki. 🙂

img_1212

Koiralla on murrosikä. Murroikäisellä on päässään ( ja sydämessään) tilaa lähinnä vain vastakkaisen sukupuolen hajuille. Ne menevät ohi kaiken muun, oman ihmisen ja naminkin. Murrosikä voi kestää pitkään ja siihen liittyvät olennaisesti erilaiset lyhyet pelkokaudet. Jos jossain kohtaa koiralle tulisi olla ymmärtäväinen, se on murrosikä. Murroikäinen koira vaatii suurta kärsivällisyyttä, aivan kuin murrosiköinen ihminenkin. Murrosikää voi joillain koirilla kestää jopa kaksi-kolmevuotiaaksi asti.

Koira on reaktiivinen, eli reagoi normaalia voimakkaammin ja intohimoisemmin ulkopuolisiin  ärsykkeisiin. Reaktiivisten koirien omistajille on onneksi nykyään aivan erikseen räätälöityä koulutusta.

Koira ei pääse koskaan tutustumaan muihin koiriin. Joku koira sopeutuu tähän, mutta toinen voi reagoida yltyvillä kierroksilla muita koiria nähdessään ja vaikka kehittää siinä ohessa remmiräyhän. Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. Samalla kun koirille on tärkeää että ne pääsevät kaartamaan toisensa, eikä koiran tarvitse kohdata pelottavaa vastaantulijaa, on myös tärkeää, että sosiaalisia kontakteja tulee.

Koira purkaa kierroksiaan juoksupyrähdyksin.

Koira on kipeä. Koiralla voi olla mahavaivoja, närästystä, rangan kiertymää, lihasjumeja, päänsärkyä, hammassärkyä, anaalirauhasen tulehdus, tassujen hiertymiä, korvasärky, nivelolgelmia. Vanha viisaus sanoo, että koira kiskoo kipua pakoon. Kipu on ensimmäinen asia, joka tulee tarkistaa, jos koiralla on kaikki  muuten on hyvin, se on remmikävelyn idean oppinut ja silti kiskoo.

img_8977

Kaikki koirat kiskovat aika ajoin, innostuessaan.

Koiralle ei ole opppinut malttia. Maltti kehittyy vähittäin, eikä sitä voi juuri vaatia pennulta tai nuorelta koiralta.

Ihminen palkitsee koiraa kiskomisesta tarkoittamattaan. Koirahan oppii aika helposti, että pääsee kiskomalla haluamaansa paikkaan. Koiralle tiuskiminen ja jatkuva älä jaksa nyt vetää – tyyppinen höpötys kääntyy myös helposti palkkioksi, sehän on huomiota, jolle melkein jokainen koira on perso.

Koira on kroonisesti stressaantunut. Siis stressitasot ovat pitkäkestoisesti korkealla. Tällainen voi olla vaikkapa muutosta uuteen maahan toipuva rescue.

Koira pelkää ihmistä huonojen kokemusten vuoksi. Koiraa on siis jossain vaiheessa koulutettu kovakouraisesti ja käytetty rangaistuksia, kuten tölkittämistä, potkimista ja remmistä nykimistä sekä tuimaa EI – komentoa. Pelkäävä koira ei pysty keskittymään koulutukseen.

Ihminen toimii joka kerran eri tavalla ja on epäjohdonmukainen opetuksessaan.

Vasta jos tämä kaikki ja kenties vielä jotkin muut syyt on tsekattu, voidaan miettiä, mikä koulutuksessa mättää, kun koira ei opi suhteellisen yksinkertaista asiaa.

HIHNAKOULUTUKSEN SIETÄMÄTÖN HELPPOUS

Hihnakoulutuksen yksinkertainen ydinhän on tämä: koira oppii, että pääsee toivomaansa suuntaan tai paikkaan vain hihna löysällä.

Opettaminen yksinkertaistaen: KUN HIHNA KIRISTYY, IHMINEN PYSÄYTTÄÄ LIIKKEEN ETEENPÄIN. KOIRA TARJOAA OMISTAJAAN KATSOMISTA TAI KÄÄNTYMISTÄ OMISTAJAAN PÄIN. TÄLLÖIN LÄHDETÄÄN LIIKKEELLE, JOLLOIN KOIRA SAA JUURI ETEENPÄINPÄÄSYSTÄ VÄLITTÖMÄN PALKINNON.

IMG_9053.JPG

Koiran ei siis tarvitse pelätä rangaistusta, vaan se pääsee kokeilemalla ja yrityksen ja erehdyksen kautta maaliin, eli haistelemaan vaikka houkuttelevaa pylvästä tai vain eteenpäin.

Joillekin koirille toimii todella hyvin vain yksinkertaisesti suunnan vaihtaminen, eli eteenpäin, joskin eri suuntaan pääsee vain hihna löysällä. Loppujen lopuksi voidaan palata koiran toivomaan paikkaan, kunhan koira kulkee sinne ilman remmin kiristymistä. Joskus koira oppii lähes kerrasta hihna löysällä kulkemisen idean ihan näin yksinkertaisella tavalla.

Koiraa voi myös palkita vahvisteella ja makupalalla aina kun se kävelee halutussa kohtaa. Oma tavoitteeni on remmi löysällä kulkeminen, eli en palkkaa koiraa erityisestä kävelykohdasta suhteessa itseeni. Paitsi suojatiellä. Siinä opettelemme rinnalla kävelemistä turvallisuussyistä.

Kyseinen opettamistapa  ei toimi kovinkaan hyvin jos koira käy läpi jotain kirjoituksen alussa  mainituista asioista. Tai oikeammin: voi käyttää hetkinä, jolloin koira satunnaisesti on levollinen.  Erityisesti kipukoiran kouluttamista tulisi välttää kokonaan, sillä koira yhdistää helposti kivun koulutetvaan asiaan.

Koiran turhautumisen ja epätietoisuuden tunnistaa helposti, se vinkuu, syöksähtelee, saattaa tehdä lepytteleviä eleitä ihmistä kohti. Se voi myös haukkua turhautuneisuuttaan , tai ryhtyä tekemään jotain muuta ei-toivottua, kuten leikkimään remmillä. Jos koira on tässä tilassa, vaatimuksia on laskettava välittömästi.

MUISTA MIELI!

Yksi tärkeimmistä muistettavista asioista on oppimiseen liittyvä mielentila. Se lisäksi, että koira oppii itse asian, se oppii myös oppimistilanteen mielentilan ja jatkossa yhdistää oppimansa asian aina kyseiseen mielentilaan. Jos koira on siis kiihtynyt tai pelokas jne ja sille yrittää väkisin opettaa jotakin, se tulee jatkossa aina kokemaan myös kiihtymystä ja pelokkuuden tunnetta kyseisen asian tekemisen yhteydessä.

Miksi kirjoitan näitä? Koska Kille-koirani, rescuepoika,  on tarvinnut yli vuoden mittaisen ajan hihnakävelyn omaksumiseen. Olen miettinyt tuhanteen kertaan kaikkia mahdollisia syitä kiskomiseen. Mutta siitä lisää toiste.

Ei muuta kuin hihna-iloa elämään, kyllä se siitä!

Reetta

P.S. Monet ovat löytäneet apua hihnakävelyyn BAT- menetelmästä. , toiset Turid Rugaasin huomiomerkin käytöstä. Lähes kaikki eettisesti kouluttavat koirakoulut järjestävät nykyään paljon hihnakoulutusta.  Koirakoulu verkossa ja Koiruuksien Klubi järjestävät hihnakäytöksestä ja muista tärkeistä aiheista kursseja myös verkossa.

Lisälukemistoksi vielä eläintenkouluttaja Liisa Tikan mainio artikkeli hihna-asioista.

Tervemenoa palkitseville oppitunneille!

 

 

IMG_1643.JPG

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ystävämme pimeys

Voimakkaimmissa, kauneimmissa lapsuusmuistossani astelen pimeässä, kodikkaiden valojen välissä. Minulla on turvallinen olo. Joki virtaa lähistöllä, sen uoma on aina valoisa.

Kuljen maitotonkan kanssa hiekkatietä naapurin navettaan. Sora rahisee askelissa, lätäköiden jää räsähtelee. On pilkkosen pimeää. Taivaalla ei näy tähden tähteä. Minä tunnen kuitenkin tien hyvin kuin jokainen lapsi joka on tuhat kertaa juossut naapuriin ja takaisin. Kuljen navetan valoja kohti. Avaan oven, navetan lämpö ja lypsykoneen tuksutus ottavat minut talteen pimeästä. Tiedän, että kun palaan vasikantuoksuisena navetasta pimeyden halki, samanlaiset valot odottavat minua kotona.

Entä leikit, joita leikimme pimenevinä syysiltoina pihalla?  Pihavalaistus ankkuroi meidät turvallisuuteen, mutta rohkeuden köyttä riitti kurkottautumaan varjojen puolelle, pimeyteen pihojen ulkopuolella.

Noin yhdeksänvuotiaana löysin iltaratsastuksen salat rakkaan naapurinhevosen kanssa. Opin tuntemaan että pimeyttä ja hiljaisuuksia on erilaisia, eikä yksikään ilta ole samanlainen. Tuuli, kuu, lumi, pilvet muuttavat maiseman ja tunnelman sarjaksi erilaisia vaikutelmia. Mutta milloinkaan luottamus maailmaan ei ole ollut suurempi kuin pimeällä metsäpolulla, kun satulatta ja suitsitta ratsastava tyttö jättäytyi  täysin huoletta hevosen pimeännäön varaan.

Pimeys on minulle kaunis ja rakas asia. Vuosikaudet olen pelännyt että työhuoneeni läheiselle tielle maalle päätettäisiin asentaa ulkolamput. Olen surrut kaupunkien kelmeitä valoja, jotka tekevät pimeydestä sairaan. Minä ja yö. Minä ja ilta. Pimeä kietoo minut syvään rauhaan. Aistit terästäytyvät.  Tuntuu että samaan aikaan haistan ja maistan tunnen ja koen ilman ja maan. Jaksan paremmin pitkän talven pimeät kuukaudet, kun välillä pääsen paikkoihin, joissa todella on pimeää. Keinovalot väsyttävät lopulta enemmän.

Edellinen koirani Körri pelkäsi pimeää. Se oli kaupunkilaiskoira, enkä älynnyt pennusta asti totuttaa sitä myös pimeyteen. Maalla ollessamme se alkoi hämärissä siirtyä yhä lähemmäs ulko-ovea kunnes pimeän laskeutuessa se halusi sisälle. Se murisi ja haukkui pimeässä.  Körrin aikana en oikein  osannut tehdä asialle mitään. Kenties nyt osaisin siedättää sille pimeydestä mukavaa.

Kille-koirani on toista maata.  Pimeys on sen mielestä upeaa!  Tai luultavasti se iloitsee enemmän yön hajuista ja vaikutelmista.  Se varmasti myös havaitsee minun riemuni.  Minä olen hurmaantunut. Killen kanssa pääsen viimein pimeisiin metsiin ja pelloille.  Luotan siihen täysin, vaikka en näe sitä oikeastaan ollenkaan, Kille on väriltään hiilenmusta.  On muuten kummalista miten silmä tottuu pimeään ja alkaa erottaa tummemmat ja vaaleammat kohdat metsässä. Ja miten jalat oppivat kävelemään reippaastikin vaikka samalla tunnustelevat polun epätasaisuuksia.  Tunnen oloni täysin vapaaksi. Olemme kaksi kulkuria samalla polulla kulkemassa pimeyden halki mitään pelkäämättä. Pidämme huolta toisistamme.

IMG_9544 (2).JPG

Killellä on valjaissaan pieni kirkas valo. Tuntuu kuin edelläni leijailisi innokkaan koiran lisäksi jonkinlainen opastava virvatuli, pieni satuolento, se kuljettaa minut turvallisesti metsän poikki lyhtyjen alle, kotiin, navettaan, lapsuuteen nykyisyydessä. En tiedä onko missään mitä näin aikuisena teen enempää luottamusta, kuin siellä missä ei ole valoa, mutta missä on pieni rohkea koirani ja minä kuljemme yhdessä ystävämme pimeyden kansssa.

Reetta

P.S. Upea koiraperheiden kirjavinkki jouluksi tai pimeiden kuukausien varalle tai vaikka mökille mukaan lasten pimeän pelon käsittelyyn on Lena Frölander-Ulfin huikea Minä, Muru ja Metsä. Kirjassa on aivan hurmaava koirapäähenkilö Muru! ❤

http://kustantamo.sets.fi/kirja/mina-muru-ja-metsa/

Myönnän, ostin kirjan itselleni ja Killelle pikkujoululahjaksi.