Lähiluonto on koiran stressinpoistaja

Vaeltaminen upeissa luontokohteissa Killen kanssa on minulle vielä haave. Retki johonkin kansallispuistoon siintelee mielessä ehkä ensi-syksynä.

Koiran monipuolinen ”seikkailuliikunta” taikka lajinmukainen ”elämysliikunta” taikka virikeellinen liikunta ja hyvä kunto on kuitenkin keskeinen osa koiran stressinsietokyvyn kasvattamisessa ja stressistä palautumisessa.  Tutkimukset viittaavat siihen, että mitä monipuolisemmin ja runsaammin koira liikkuu, sitä vähemmän koiralla on ei-toivottua ongelmakäytöstä.  Liikunta korjaa jopa puutteellisesta sosiaalistumisesta johtuvia ongelmia. Näin laadukkaan ja lajinomaisen liikunnan tulisi olla osa koiran päivittäistä arkea.

Itse pyrin ajattelemaan koiran liikkumista aina viikko kerrallaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, koiran elämän tulisi säännöllisesti sisältää seuraavanlaista liikuntaa:

Omaehtoista vapaana liikkumista. 

Täysillä juoksemista. 

Leppoisaa, rentoa ravaamista.

Monipuolisessa maastossa, kuten metsässä liikkumista pitkällä liinalla.

Ulkoilun määrä tulisi olla päivittäin 3-4 tuntia.

Ulkoilussa tulisi olla sekä rutiinia, että uuden tutkimista koiran ehdoilla.

Sosiaalista liikuntaa lajikumppanin kanssa.

Jotakin koiran lajinmukaista suosikkitoimintaa, vaikkapa ojanreunan kaivamista.

Lenkkeihin voi vielä lisätä virikkeellisyyttä ruuan etsinnän muodossa.

Liikunnan vastapainoksi tulee pitää palautumisen mahdollistavia lepopäiviä.

Liikunnan laatua parantaa selän puoliväliin ulottuva Y-valjas ja mielellään myös joustopala äkillistä nykäisyä pehmittämässä. 

Aikamoinen paketti!

Loppujen lopuksi tämä on ollut meille yllättävän helppo toteuttaa. Lisäksi monipuoliseen liikkumiseen rutinoituu helposti, eikä tylsä lenkki suoraa kävelytien reunaa seuraten enää innosta. Koiran kanssa moni muu arjen asia helpottuu kun liikunta on oikenalaista ja riittävää. Samalla saan itse aivan riittävän annoksen arkiliikuntaa!

Asumme Raisiossa, joka on maalaismainen pikkukaupunki. Pyrin siihen, että jokaisena päivänä käymme ainakin kerran metsässä.  Raisio on erittäin metsäinen kaupunki!  Täällä sattuu olemaan myös paljon metsälampia, joissa kahlailu ja uiminen on Killelle tosi mieluisaa.

Vaikka jo metsäpolulla kulkeminen on tosi hyvää fysioterapiaa, me myös poikkeamme säännöllisesti polulta. Kiipeämme ylös ja alas vaikeampiakin paikkoja. Tätä kutsun ”päivän poluttomaksi”. Poluttomasti voi kulkea myös puistoissa ja joutomailla ja asuinalueillakin.

Lisäksi pyrin ajattelemaan lenkkejä seuraavasti: Hyvä peruslenkki sisältää erilaisia paikkoja rakennetusta ympäristöstä metsään, ostoskeskuksesta rannalle.  Jotta en fakkiutuisi samoihin lenkkeihin, pyrin joka päivä lähtemään kotipihalta eri suuntiin.

Vapaana voimme olla vain aidatulla alueella. Joka päivä ainakin yksi lenkki suuntautuu niin, että matkan varrella on koirapuisto, jossa voi juoksennella vapaana. Killelle spurtit ovat todella tärkeitä. Koirapuisto on kuitenkin sen verran kiihdyttävä paikka, kaikkine hajuineen, että aina tuo päivittäinen käynti ei sovi vaikka Kille on siis  useimmiten puistossa yksin.  Olen miettinyt muutaman kerran, josko laittaisin jonkun ison aidatun omakotipihan omistajan postilaatikkoon lapun: Saisiko koirani tulla juoksentelemaan pihaanne korvausta vastaan?  Vielä en ole tätä toteuttanut.

Muutaman kerran viikossa on tärkeää löytää uusi paikka, jota tutkia. Se voi olla aivan pienikin alue. Ja kun vaihtelee lenkkien suuntaa muuttuu tuttukin paikka kiinnostavaksi tauon jälkeen. Joskus uuden tutkiminen on helppoa: uuden kadunpätkän bussipysäkille tai jonkin julkisen rakennuksen rappujen eteen pysähtyminen hajuja tutkimaan voi olla koiralle tosi mieluisaa. Toisinaan uusi paikka voi olla vaikka kokonainen teollisuusalue. (vanhat tehdasalueet ovat mahtavia paikkoja!)

Kerran pari viikossa teemme autolla retken jonnekin. Joskus paikka on tuttu, joskus uusi. Se voi olla kaupunki, ranta tai metsä.

Pari päivää leppuuttelemme, että voin varmistua siitä, että koira saa riittävästi lepoa ja lihaskuntokin kasvaa levossa, eikö se niin ole?

Oman paikkakunnan lähiluonto on meille todella lukemattomien seikkailujen lähde: on metsälampia, korkea muinaisvuori, jossa aikanaan ovat palaneet varoitustulet, on kulttuurimaisemaa ja erämaisempaa aluetta, vanhoja peltoja, merenrantaa, jokia, puroja, luontopolkuja, urbaania betoniviidakkoa ja viehättäviä omakotialueita.

Seikkailulenkkeily on myös minulle todella palkitsevaa, sillä kuvittelisin sen tyydyttävän meidän ihmistenkin lajinmukaisia tarpeita luonnossa tutkien ja tarkkaillen liikkumiseesta. Meissä ja koirissa on paljon samaa!

IMG_9844

 

 

 

 

 

 

 

 

Kille harrastaa!

 

Meillä on tätä kirjoittaessa rescue- Killen kanssa yhteistä elämää takana noin puolitoista vuotta. Käytännössä melkein koko ensimmäinen vuosi kului joko stressin tasaantumiseen Suomeen muuton jälkeen, leikkauksesta toipumiseen ja kuntoutumiseen ja yleiseen teinikoiran hormonaaliseen hässäkkään.

Minulla oli tietenkin kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä Killen kanssa teemme alkaen vaeltamisesta, noseworkista,koirajoogasta, Ata-tunneista ja slowlitystä. Aika pian kaikenlaiset koulutukset ja muukin tavoitteellinen osoittautui yksinkertaisesti liian vaativaksi Killelle ja pääpaino on kaikessa toiminnassa on ollut Killen kehon kuntoutus ja psyykkisen levollisuuden ja läsnäolon etsiminen.

Jonkin virkistävän harrastuksen kuitenkin halusimme.  Näin päädyimme virikeradalle! Se onkin  meille tosi tärkeä juttu.

Koulutushalli, jossa käymme muuttuu radan aikana mielenkiintoiseksi ja vaihtelevaksi tilaksi, jossa ainoa tehtävä on käyttää kuonoa ja etsiä herkkuja.

 

Virikeradalle pääsee aina vain yksi koira kerrallaan, jotta koiran ei tarvitse murehtia siitä, syökö joku muukin samoja herkkuja. Ihmisen tehtävä on antaa koiralle työskentelyrauha. Arka koira voi oppia itsenäisyyttä ja rohkeutta. Jokainen koira saa kokemuksen siitä, että omistajan kanssa vietetään ihanaa aikaa. Virikeradalla yhdessä käyminen lujittaa koiran ja omistajan suhdetta.

Keskeistä virikeradassa on tarjota koiralle lajinmukaisia tarpeita tyydyttävää toimintaa ja avartaa käsityksiä siitä, mitä koiran kanssa voi harrastaa. Harrastuksessa pitäisi aina olla yhtä hauskaa kuin virikeradalla!

Mahdollisuus ruuan etsimiseen on JOKAISELLE koiralle yksi keskeisimpiä onnellisuuden avaimia.

 

On mahtavaa seurata, miten kiihtymiseen taipuvainen Kille rauhoittuu ja alkaa työskennellä tilassa rennosti, keskittyneesti ja nauttivan oloisena.

Koiraa ei virikeradalla houkutella tai ohjata mitenkään vaan tärkeää on nimenomaan koiran oma työskentely. Se päättää itse minne haluaa mennä, onko se valmis astumaan laatikoihin tai kiipeämään tasoille tai ryömimään vaikka renkaan läpi. Näin koiran itsetunto ja kyky omatoimiseen tutkimiseen lisääntyy. Jos koira ei hae kaikkia herkkuja, sitä ei usuteta hakemaan. Joillekin omistajille maltti antaa koiralle etsimisrauha on jo suuri saavutus. Siis olla hiljaa ja vain seurata.  Olemme niin tottuneita jatkuvaan kontrolliin.

 

Puolen tunnin intensiivinen haistelu on juuri sopiva: impulsiivinen koira rauhoittuu ja varovainen koira uskaltaa tutkia ja etsiä turvallisin mielin.

Virikerataa järjestää Turussa koiraystävällinen koirakoulu Koirankota.

Tunnen olevani onnekas, kun aivan meidän lähellä on jotain näin mahtavaa. Antaa kuvien puhua puolestaan!

 

 

 

 

 

Koira, joka nauroi unessani

Unet eivät ole minulle enteitä, enkä käytä niitä apuna elämän pähkäilyissä. Päinvastoin, huomaan että ne harvat unet, joita muistan ovat usein juuri sellaisia alitajunnan  mylleryksiä, jotka jatkavat niitä ajatusprosesseja, joita päivisin pyörittelen. Joskus ne ovat hauskan osuvia. Jokin aika sitten näin unen, jossa ajoin rekkaa. Sellaista kiiltävää, suurenmoista, amerikkalaista. On ilta, taivas rusottaa, ilta ei tunnu päättyvän, pimeys ei laskeudu, aika on pysähtynyt tuohon auroran hetkeen. Kille istuu minun vierelläni ja nauraa.  Olemme vapaita! Unessani muistan ajatelleeni: tästä haluan kertoa kaikille, koiran naurusta, se on tärkeää.      

Killen tultua elämääni se oli aluksi minulle hyvin uuvuttavaa.  Rescue-koirana sen energiaan on sekoittunut stressiä ja selittämättömiä asioita, jotka johtuvat sen elämänhistoriasta. Lisäksi Kille joutui käymään läpi pitkällisen kivun ja vaativan leikkauksen. Tuntui että koira sitoi minut toisaalta kipuilullaan ja toisaalta valtavalla puuhakkuudellaan ja vaativuudellaan.

Minulla on oma voimakas intuitio, jota haluan seurata Killen kanssa, mutta tuntuu että ympäristö ei aina näe samoja asioita kuin minä. Niin monen mielestä kaikki ongelmat ratkeavat vaikkapa kouluttamalla tai tekemällä mitä milloinkin, viemällä koira match-showhun tai harrastukseen. Mutta minä tiedän, että minun on luotettava koiran omaan viestiin siitä milloin se on mihinkin valmis. Kille todella osaa kertoa missä mennään. Miksen luottaisi siihen?

Kun Kille on valmis johonkin, tuntuu että se ilman mitään opettamista tekee toivotut asiat. Kun se on levollinen, niin kuin se jo toisinaan lenkeillä on, se ei kisko vaan aivan vaistomaisesti osaa kulkea kanssani aivan upeassa pehmeässä rytmissä niin, ettei remmi kiristy kertaakaan. Tarvitsee vain odottaa, että Kille itse tarjoaa ja ehdottaa toimintoja. Sitä paitsi en halua täyttää Killen maailmaa odotuksillani ja paineillani, sillä silloin en opi tuntemaan Killen ainutlaatuisuutta vaan Kille alkaa toteuttaa minun ideoitani. Minä olen se oppilas.

Vähitellen olenkin oppinut päästämään irti paineista ja myös siitä, että reagoin liikaa koiran kaiken täyttävään maailman haltuunottoon. Olen ymmärtänyt, että Killen kanssa emme vielä pitkään aikaan kepsuttele rauhassa metsäpolulla- ehkä emme koskaan. Sen tapa olla on ainakin vielä aivan liian intensiivinen. Mutta viime aikoina lenkiltä palatessamme kotikadulla, ennen sisälle menoa Kille on halunnut kiivetä syliin. Se onnistuu juuri ja juuri siten, että kyykistyn, nostan toisen polven ylös jolloin Kille nousee polven ka käsieni varaan ja samalla kannattelen Killen takapäätä ja jalkoja sylissäni. Siitä se katselee rauhallisesti ja levollisesti kotikulmien elämää painautuen levollisesti kiinni minuun. Me voisimme olla siinä niin vaikka kuinka kauan. Se on suurenmoinen hetki täynnä pysähtynyttä rauhaa. Silloin tajuan kiitollisena, että olen matkalla aivan ainutlaatuiseen Killen maailmaan.  Juuri niin kuin unessani nähty sammettisesti eteenpäin pauhaava rekka, yhdessä, täynnä iloa. Minun on oltava kärsivällinen ja uskallettava seurata pientä opastani, hyväksyttävä se valtava, räjähtävä voima joka tässä koirassa on. Kiitos siitä!