Minin tunnelmat leikkauksen jälkeen

Hain Minin töiden jälkeen eläinlääkäristä. Olin ihan innoissani jo siitä että mitään ikävää ei sattunut ja koirani on siis hengissä, jes, riemuvoitto! Siellä se oli hereillä eläinlääkärin sylissä (?) ….heilutteli iloisesti häntää mammalle.  Katse oli hieman harhaileva lääkehuuruista. Eläinlääkäri kertoi että neiti Mäyräkoira oli vaatinut niin kovaan ääneen huomiota herättyään että katsoi parhaaksi ottaa sen syliinsä kun teki toimistohommia….hihhih (tiedän kyllä sen äänen). Mäyräkoira on läheisyysmagneetti!    Kiitos huomioinnista ja hyvästä hoidosta ❤ Lähdimme kotiin ja ilta meni rauhallisissa tunnelmissa, sohvalla vällyissä nukkuen. Seuraava päivä meni jo enemmän touhutessa, vähän piti aina masua tutkia että joku siellä kivistää tai nipistää. Sitten iski ripuli, illalla….jatkui koko yön. Ei kivaa, näki että on huono olla ja sitten tuli taas tavaraa ulos. Moppausta, pihalla käyntiä, rauhoittelua….. Yö meni siis ripaska tunnelmissa, aamulla nukuttiin viimein kylkimyyryssä pitkät unet. Näin heti herätessä että nyt näyttää normaalilta! Ulkonakin käytiin, vielä viimeiset mitä ulos oli tullakseen…..kotona sitten kupilla vaatimassa ruokaa, se on hyvä merkki.

Otimme molemmat tänään myös spiruliinaa se tuntui erityisesti houkuttavan Miniä. Tein meille pieneen määrän vettä shotit ja hyvin upposi. Samalla nesteytystä ripaskan jälkeen. Ei se ainakaan huonoa tee kun koira sitä itse halusi.  Superfoodia suolistoon. Ruoka on pysynyt sisällä. Lelujakin on jo riepoteltu. Voiton puolella 🙂

Ei tullut antibiootteja eikä mitään siteitä ja teippejä vaihdettavaksi. Kipulääkekuuri 5 päivää. Tikit sulaa itsestään. Jälkitarkastus parin viikon päästä. Haava on todella siisti ja saa siis ilmahoitoa. Onneksi ulkona ei ole märkää, tuo pieni pakkanen sopii meille loistavasti. Haava pysyy kuivana. Pidimme yhden illan eläinlääkäristä ostettua ”kokovartalojumpperia” ettei nuoleminen houkuta liikaa. Ei tarvittu kauluria eikä oikeastaan jumpperia, kaikki on mennyt tosi hyvin!

Kiitokset eläinlääkäriasemalle hyvästä palvelusta, ja erityisesti ilmoituksesta tekstiviestillä jonka sain päivällä että kaikki meni hyvin ja Mini on heräämössä 🙂

 Jatkossa lisää uusia seikkailujani ja mahdollisista käytösmuutoksista tai huomioista joita sterilisaatio saattaa aiheuttaa.  Puss Mini ❤ haavakuva-masusta

Onko ketään kotona?

Runsas vuosi sitten Taisto Terrieri alkoi aina lenkillä tiettyjen rappusten kohdalle vetää niitä kohti. Emme ole koskaan rappuja nousseet, emmekä sillä suuntaa kaupunkia liikkuneet. Rappujen yläpäässä ei ollut koirapuistoa, lemmikkikauppaa, eikä muutakaan mielestäni koiralle merkittävää.

Lopulta kyllästyin ja annoin periksi. Nousimme Taiston suureksi riemuksi rappujen kautta päättyvälle kadulle. Määrätietoisesti Taisto johdatti minut yli muutaman kadun ja korttelin kierrettyämme pysähdyimme kerrostalon alaovelle. Itsepintaisesti Taisto pyysi sisään ovesta. En ollut koskaan ennen ollut talon pihassa, enkä tiennyt ketään, joka olisi edes asunut tällä kadulla. Pähkäilin ja houkuttelin koiran lelun avulla jatkamaan matkaa. Kunnes illalla keksin vastauksen!

Taistolla oli uusi hoitaja, joka asui jossakin meidän lähellä! Nainen kävi iltapäivisin meillä ulkoiluttamassa koiran, jos olin pidempään töissä. Laitin naiselle viestin ja kysyin hänen osoitetta. Kysyin oliko mahdollisesti koirani käynyt hänen kotonaan. Ja oli!  Nainen oli lenkillä Taiston kanssa huomannut puhelimen jääneen kotiin ja oli käynyt hakemassa sen Taiston kera. Kerrasta koira oppi, että tämän oven takaa saa herkkuja ja leikkiseuraa. Selvästikin hoitaja koirani mieleen!

Taistolla on kolmenlaisia hoitajia. Niitä, jotka olivat ystäviäni jo ennen koiraa, mutta ihastuivat koiraan yhtä paljon kuin minä. Niitä, joihin olen tutustunut Taiston myötä ja jotka ovat muuntuneet ystäviksi ja haluavat auttaa koiranhoidossa. Ja sitten olen käyttänyt ammattilaisia, ihmisiä, jotka työkseen hoitavat lemmikkejä. Kaikille on paikkansa ja kaikille on tarve.

Ja toisinaan käy toisinpäin. Saan puhelun ystäviltä, että Taisto kutsutaan yökylään, minä voin keksiä muuta tekemistä. Mari2015-10-23-12-41-55

 

Tervetuloa Koiran Luonto-blogiin!

Me olemme neljä ystävystä, Mari, Taru, Valentina ja Reetta. Meitä yhdistää syvä rakkaus koiriin ja luontoon. Kiinnostus koirien ja heidän ihmistensä hyvinvointiin on itse asiassa tutustuttanut meidät toisiimme.

Olemme innostuneita kaupunkiluonnossa liikkumisesta, ekologisuudesta, eettisistä koulutusmenetelmistä, läsnäolosta ja suorittamattamattomuudesta. Olemme koiramaailman downshiftaajia, koirakotoilijoita. Emme tietenkään ole täydellisiä, ja aika usein ulkoilu muuttuu ihan muuksi kuin etukäteen ajattelemme. Mutta se on juuri tärkeää, sillä silloin koiramme kertoo meille omista tuntemuksistaan. Ilo ja läheisyys on kaikkein suurin asia.
Meille tärkeintä on, että koira saa olla koira ja elää koiramaista elämää. Koira on hyvä juuri sellaisena kuin se on, ja niin me ihmisetkin! Tule kanssamme puistoon vanhan puun juurelle, joogamatolle koiran kanssa, metsäpolun tuoksutulvaan, ensilumen tuiskuun lyhtyjen alle tai vaihtoehtoisesti sohvalle vällyjen syleilyyn pakkasen paukkuessa ikkunan takana.
Tule mukaan hauskalle matkalle koiran luontoon!img_4627

Juoksut vs sterilisaatio

poksyt-jalassa

Sterilisaatio…..paha sana, herättää paljon ajattelua ja tunteita, pitkältä aikajanalta. Ainakin omalla kohdallan olen pohtinut tehdäkkö vai ei? Minulla on siis ensimmäinen narttukoira, aiemmat olleet uroksia.

Tätä pohdintaa olen tehnyt Minin osalta jo kuukausia. Onko oikein, onko väärin, mikä minä olen tälläistä päättämään. Siihen liittyy riskejä (nukutus) mutta myös toisaalta elämää helpottavia asioista, sekä ihmisten että koiran. Saatetaan välttyä kohtalokkailta kohtutulehduksilta. Kuitenkin eläimeltä viedään elimiä, kyky lisääntyä….en halua sekaanuta sellaiseen päätökseen. Huoh. Sitä paitsi perityttäjän geenitkin ovat hyvät, erinomaiset palkitut vanhemmat, joten pennut olisi siinä mielessä hyvä asia. Olisko nartulle hyvä olla kerran äiti?

Minillä on melkoiset hormonaaliset myrskyt käynnissä jouksuista ja tuli yksi valeraskauskin perään. Kuitenkin koira on vasta vajaa 2 vuotias, parit juoksut + valeraskaus. Minin olemus ja käytös muuttui, stressitasot nousee, samalla sietokyky asioita kohtaan vähenee. Jos asuisimme vain aikuisten kesken niin voisimme taata koiralle kotiin rauhan juoksujen ja valeraskauden aikana. Lapsiperheessä on haastavaa saada kaikki ymmärtämään että elain todella on nyt sitä mieltä että haluaa olla rauhassa. Olen jutellut aiheesta narttujen omistajien kanssa , kysynyt kasvattajan sekä eläinlääkärien mielipidettä. Enemmän se kääntyy leikkauksen puolelle.

Kun pentuja ei ole tarkoitus teettää niin ilmeiseti sterilointi on kuitenkin hyvä vaihtoehto. Niinpä aika on varattuna. Päätös tehty, piste. Ehkä pessimisti ei petykkään ja kaikki menee hyvin 🙂 Lisää tästä aiheesta leikkauksen jälkeen. Jännää. Taru

Ystävämme pimeys

Voimakkaimmissa, kauneimmissa lapsuusmuistossani astelen pimeässä, kodikkaiden valojen välissä. Minulla on turvallinen olo. Joki virtaa lähistöllä, sen uoma on aina valoisa.

Kuljen maitotonkan kanssa hiekkatietä naapurin navettaan. Sora rahisee askelissa, lätäköiden jää räsähtelee. On pilkkosen pimeää. Taivaalla ei näy tähden tähteä. Minä tunnen kuitenkin tien hyvin kuin jokainen lapsi joka on tuhat kertaa juossut naapuriin ja takaisin. Kuljen navetan valoja kohti. Avaan oven, navetan lämpö ja lypsykoneen tuksutus ottavat minut talteen pimeästä. Tiedän, että kun palaan vasikantuoksuisena navetasta pimeyden halki, samanlaiset valot odottavat minua kotona.

Entä leikit, joita leikimme pimenevinä syysiltoina pihalla?  Pihavalaistus ankkuroi meidät turvallisuuteen, mutta rohkeuden köyttä riitti kurkottautumaan varjojen puolelle, pimeyteen pihojen ulkopuolella.

Noin yhdeksänvuotiaana löysin iltaratsastuksen salat rakkaan naapurinhevosen kanssa. Opin tuntemaan että pimeyttä ja hiljaisuuksia on erilaisia, eikä yksikään ilta ole samanlainen. Tuuli, kuu, lumi, pilvet muuttavat maiseman ja tunnelman sarjaksi erilaisia vaikutelmia. Mutta milloinkaan luottamus maailmaan ei ole ollut suurempi kuin pimeällä metsäpolulla, kun satulatta ja suitsitta ratsastava tyttö jättäytyi  täysin huoletta hevosen pimeännäön varaan.

Pimeys on minulle kaunis ja rakas asia. Vuosikaudet olen pelännyt että työhuoneeni läheiselle tielle maalle päätettäisiin asentaa ulkolamput. Olen surrut kaupunkien kelmeitä valoja, jotka tekevät pimeydestä sairaan. Minä ja yö. Minä ja ilta. Pimeä kietoo minut syvään rauhaan. Aistit terästäytyvät.  Tuntuu että samaan aikaan haistan ja maistan tunnen ja koen ilman ja maan. Jaksan paremmin pitkän talven pimeät kuukaudet, kun välillä pääsen paikkoihin, joissa todella on pimeää. Keinovalot väsyttävät lopulta enemmän.

Edellinen koirani Körri pelkäsi pimeää. Se oli kaupunkilaiskoira, enkä älynnyt pennusta asti totuttaa sitä myös pimeyteen. Maalla ollessamme se alkoi hämärissä siirtyä yhä lähemmäs ulko-ovea kunnes pimeän laskeutuessa se halusi sisälle. Se murisi ja haukkui pimeässä.  Körrin aikana en oikein  osannut tehdä asialle mitään. Kenties nyt osaisin siedättää sille pimeydestä mukavaa.

Kille-koirani on toista maata.  Pimeys on sen mielestä upeaa!  Tai luultavasti se iloitsee enemmän yön hajuista ja vaikutelmista.  Se varmasti myös havaitsee minun riemuni.  Minä olen hurmaantunut. Killen kanssa pääsen viimein pimeisiin metsiin ja pelloille.  Luotan siihen täysin, vaikka en näe sitä oikeastaan ollenkaan, Kille on väriltään hiilenmusta.  On muuten kummalista miten silmä tottuu pimeään ja alkaa erottaa tummemmat ja vaaleammat kohdat metsässä. Ja miten jalat oppivat kävelemään reippaastikin vaikka samalla tunnustelevat polun epätasaisuuksia.  Tunnen oloni täysin vapaaksi. Olemme kaksi kulkuria samalla polulla kulkemassa pimeyden halki mitään pelkäämättä. Pidämme huolta toisistamme.

IMG_9544 (2).JPG

Killellä on valjaissaan pieni kirkas valo. Tuntuu kuin edelläni leijailisi innokkaan koiran lisäksi jonkinlainen opastava virvatuli, pieni satuolento, se kuljettaa minut turvallisesti metsän poikki lyhtyjen alle, kotiin, navettaan, lapsuuteen nykyisyydessä. En tiedä onko missään mitä näin aikuisena teen enempää luottamusta, kuin siellä missä ei ole valoa, mutta missä on pieni rohkea koirani ja minä kuljemme yhdessä ystävämme pimeyden kansssa.

Reetta

P.S. Upea koiraperheiden kirjavinkki jouluksi tai pimeiden kuukausien varalle tai vaikka mökille mukaan lasten pimeän pelon käsittelyyn on Lena Frölander-Ulfin huikea Minä, Muru ja Metsä. Kirjassa on aivan hurmaava koirapäähenkilö Muru! ❤

http://kustantamo.sets.fi/kirja/mina-muru-ja-metsa/

Myönnän, ostin kirjan itselleni ja Killelle pikkujoululahjaksi.