Kirjoitin aiemmin tekstin koiran nostamisesta. Se löytyy täältä. Killelle nostaminen on tätä nykyä mahtijuttu. Kehote-sana on SYLI ja sylissä oleilustahan seuraa aina pääsy jonnekin mukavaan paikkaan.
Rappukäytäväpelko on meille sen sijaan hankalampi juttu. Ajattelin, että tällä kertaa kirjoitan miten olen koettanut sitä ratkaista. Olemme edenneet hyvin, mutta vielä pelkoa ei ole kokonaan selätetty. Harjoittelussa on oleellista, että sitä ei tehdä sellaisena paineistettuna hetkenä, jolloin pitäisi lähteä ulos. Ulos mentäessä kannan Killen hissiin ja pyrin muutenkin välttämään kaikkea, mikä tekisi käytävän taas epämieluisaksi. Koulutuksen loppuvaiheessa onnistunut hissiin meno tietenkin johtaa ulospääsyyn, joka toimii myös palkintona.
Ensin äänet neutraaleiksi
Aloitin äänittämällä pädille käytävän ääniä. Tämän idean vinkkasi tuttu eläintenkouluttajaopiskelija. Kuuntelimme äänitteitä ensin tosi hiljaisella ja sitten vähitellen voluumia nostaen pitkiä aikoja. Kille ei tällä tavoin vähittäin tehtynä reagoinut ääniin lainkaan. Seuraavaksi ryhdyin pitämään ovea auki käytävään ensin iltamyöhään (= rauhallista) ja sitten muinakin aikoina varmistaen, ettei koira päässyt säikähtämään mitään. Käytävän äänet olivat Killestä sisältä käsin kiinnostavia ja pian Kille ei enää reagoinut niihinkään millään tavoin. Lopulta avasin oven vilkkaimpaan aikaan ja annoin koiralle kongin syötäväksi eteiseen, vahtien kuitenkin koko ajan, että mitään hurjaa räminää ei yhtäkkiä kuulunut.
Matot käytävälle
Sitten oli jo siirryttävä käytävään. Ostin pari eteismattoa halpistavaratalosta. Lisäksi minulla on tosi hyvä ohut kuminen joogamatto, joka on ollut kaapissa turhanpanttina. Levitin nämä ensin käytävälle niin, ettei mattojen välissä ollut lainkaan paljasta lattiaa. Otimme herkkua jä lähdimme käytävään ensin ihan oven eteen ja sitten pikku hiljaa lähemmäs ja lähemmäs hissiä. Kille alkoi myös tutkia oma-aloitteisesti käytävää. Tässä kohtaa tein ehkä sen virheen, että pysähdyimme pitkäksi aikaa syömään. Näin tuli opetettua, että käytävässä on turvallista seistä ja jopa maata. Eläintenkouluttajaksi opiskeleva toinen ystävä (kyllä, minulla on monta ystävää, jotka alaa opiskelevat!) vinkkasi, että käytävällä kannattaisi aina liikkua eteenpäin, vaikka sitten syöden samalla.
Kuilu on kaikkein kamalin
Seuraavaksi lisäilin mattojen väliin paljasta lattiaa ja nyt kuljimme aina eteenpäin yhä pidemmän matkaa. Tarkkailemalla koiraa huomasin rappukuilun olevan pelottavin juttu. Ilmeisesti pelon syntyhetkellä kaikki epäilyttävä; lattian liukkaus, äänet ja ihminen laukkuineen ovat yhdistyneet kuiluun. Ehkäpä Kille pelkää putoavansa sinne? Lisäsin yhtälöön vielä pahvilaatikot kuilua peittämään. Pidin laatikoita ensin jonkin aikaa sisällä, jotta ne olisivat tuttuja. Nyt ainakin kuiluun vilkuilu on vähentynyt huomattavasti.
Tällä hetkellä pääsemme jo hissille asti. Vielä pitäisi avata hissin ovi ja käydä siellä syömässä joku mahtava herkku ja yleistää tämä kokonaisuus lopuksi siihen, että laitetaan päälle valjaat ja lähdetään ulos.
Kohti rappukäytäväiloa!
Tavoitteemme on kärsivällisesti edetä tilanteeseen, jossa rappukäytävä on oikeasti koiralle turvallinen. Jos siedätystä ja vastaehdollistamista ei vie loppuun, ongelma toistuu uudelleen ja uudelleen.
Pyrin siis lopullisesti muuttamaan rappukäytävän Killessä synnyttämää tunnereaktiota siten, että rappukäytävä alkaakin tarkoittamaan myönteisiä asioita. Lopulta koiran tulisi siis haluta mennä käytävään koska se olettaa saavuttavalla menemisellä jotakin miellyttävää. Rappukäytäväkauhu on tällöin muuttunut rappukäytäväiloksi.
Tilanne muuttuu koko ajan paremmaksi. Keskitymme sitäpaitsi kaikkeen mahtavaan puuhaan ulkona. Olen päättänyt, että rappukauhu on vain pieni ja onnellisesti ratkeava episodi elämässämme. Siispä tähän loppuun muutama video Killen päivittäisistä touhuista ulkona.
Purolla puljuilua:
Heinikossa hömpsimistä:
Puistospurttailua:
Koiran Luonto 