Koira, joka nauroi unessani

Unet eivät ole minulle enteitä, enkä käytä niitä apuna elämän pähkäilyissä. Päinvastoin, huomaan että ne harvat unet, joita muistan ovat usein juuri sellaisia alitajunnan  mylleryksiä, jotka jatkavat niitä ajatusprosesseja, joita päivisin pyörittelen. Joskus ne ovat hauskan osuvia. Jokin aika sitten näin unen, jossa ajoin rekkaa. Sellaista kiiltävää, suurenmoista, amerikkalaista. On ilta, taivas rusottaa, ilta ei tunnu päättyvän, pimeys ei laskeudu, aika on pysähtynyt tuohon auroran hetkeen. Kille istuu minun vierelläni ja nauraa.  Olemme vapaita! Unessani muistan ajatelleeni: tästä haluan kertoa kaikille, koiran naurusta, se on tärkeää.      

Killen tultua elämääni se oli aluksi minulle hyvin uuvuttavaa.  Rescue-koirana sen energiaan on sekoittunut stressiä ja selittämättömiä asioita, jotka johtuvat sen elämänhistoriasta. Lisäksi Kille joutui käymään läpi pitkällisen kivun ja vaativan leikkauksen. Tuntui että koira sitoi minut toisaalta kipuilullaan ja toisaalta valtavalla puuhakkuudellaan ja vaativuudellaan.

Minulla on oma voimakas intuitio, jota haluan seurata Killen kanssa, mutta tuntuu että ympäristö ei aina näe samoja asioita kuin minä. Niin monen mielestä kaikki ongelmat ratkeavat vaikkapa kouluttamalla tai tekemällä mitä milloinkin, viemällä koira match-showhun tai harrastukseen. Mutta minä tiedän, että minun on luotettava koiran omaan viestiin siitä milloin se on mihinkin valmis. Kille todella osaa kertoa missä mennään. Miksen luottaisi siihen?

Kun Kille on valmis johonkin, tuntuu että se ilman mitään opettamista tekee toivotut asiat. Kun se on levollinen, niin kuin se jo toisinaan lenkeillä on, se ei kisko vaan aivan vaistomaisesti osaa kulkea kanssani aivan upeassa pehmeässä rytmissä niin, ettei remmi kiristy kertaakaan. Tarvitsee vain odottaa, että Kille itse tarjoaa ja ehdottaa toimintoja. Sitä paitsi en halua täyttää Killen maailmaa odotuksillani ja paineillani, sillä silloin en opi tuntemaan Killen ainutlaatuisuutta vaan Kille alkaa toteuttaa minun ideoitani. Minä olen se oppilas.

Vähitellen olenkin oppinut päästämään irti paineista ja myös siitä, että reagoin liikaa koiran kaiken täyttävään maailman haltuunottoon. Olen ymmärtänyt, että Killen kanssa emme vielä pitkään aikaan kepsuttele rauhassa metsäpolulla- ehkä emme koskaan. Sen tapa olla on ainakin vielä aivan liian intensiivinen. Mutta viime aikoina lenkiltä palatessamme kotikadulla, ennen sisälle menoa Kille on halunnut kiivetä syliin. Se onnistuu juuri ja juuri siten, että kyykistyn, nostan toisen polven ylös jolloin Kille nousee polven ka käsieni varaan ja samalla kannattelen Killen takapäätä ja jalkoja sylissäni. Siitä se katselee rauhallisesti ja levollisesti kotikulmien elämää painautuen levollisesti kiinni minuun. Me voisimme olla siinä niin vaikka kuinka kauan. Se on suurenmoinen hetki täynnä pysähtynyttä rauhaa. Silloin tajuan kiitollisena, että olen matkalla aivan ainutlaatuiseen Killen maailmaan.  Juuri niin kuin unessani nähty sammettisesti eteenpäin pauhaava rekka, yhdessä, täynnä iloa. Minun on oltava kärsivällinen ja uskallettava seurata pientä opastani, hyväksyttävä se valtava, räjähtävä voima joka tässä koirassa on. Kiitos siitä!

2 Comments on “Koira, joka nauroi unessani

  1. Ihana teksti, ja pystyn samaistumaan. Se on todellakin kaiken sen vaivan arvoista kun näkee, että koira edistyy ja on onnellinen. 🙂
    Muutenkin todella hyvä blogi!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: